Santa Maria del Carmenin kirkonkellot Firenzessä lyövät yhdeksän kertaa.

Olen kirkon kappelissa.

Nostan katseeni ylös vasemmalle ja siellä se on: Tommaso Masaccion fresko ”Aatamin ja Eevan karkotus paratiisista”. Masaccion taiteellisesta ilmaisusta on tulkittu uuden aikakauden, renessanssin, alkaneen.

Turistivirta ympärilläni tihenee, mutta minä en anna sen häiritä. Tässä seison ja ahmin näkemääni.

Kun olen kylläinen näkemästäni, istuudun tuolille eturiviin ja alan naputella ajatuksiani puhelimeni muistiin:

”Olipa kerran hedelmä, johon ei saanut kajota. Ja olipa kerran Eeva, joka ei uskonut Jumalan asettamaa kieltoa vaan tarjosi hedelmää rakastetulleen, Aatamille, koska käärme oli houkutellut uhmaamaan kieltoa.

Mikä oli seuraus?

Jumala karkotti Eevan ja Aatamin paratiisista ja antoi synnin meille ihmisille. Tässä me nyt sitten kärvistelemme.”

Nostan katseeni puhelimeni pikkuruudulta ja katson freskoa. Napsuttelen lisää ajatuksiani:

”Kun Eeva ja Aatami astuvat Eedenin puutarhasta ulos, Aatami peittää kädellään silmänsä häpeästä ja Eevan kasvot vääristää tuska. He ovat niin hädissään että kylmät väreet kulkevat lävitseni. He kiiruhtavat pois tasatahtia, ja seuraava askel vie heidät ulos freskosta.

Yläpuolella leijuu enkeli uhkaavasti miekka kädessään. Viesti on selkeä: Pääsy kielletty!”

Puhelimeni värähtelee polvellani. Mieheni Suomesta soittaa. Siirryn syrjemmälle keskustelemaan: ”Rosamundako? Kyllä, sitä voi keittää vaikka se onkin uuniperuna…”

Taiteen lumous on haihtunut. Ehkäpä olikin sen aika, sillä olen viettänyt kappelin hämyssä pitkän toven aamupäivää.

Masaccio kuoli vuonna 1428. Mitä hän olisikaan ehtinyt tekemään, jos olisi elänyt vanhemmaksi kuin 27 vuotta?

Kuva: Leena-Liisa Lehikoinen, 2016