Filippo Lippin "Madonna, Jeeus-lapsi ja kaksi enkeliä" seisauttaa vereni. Ihastuksesta.

Olen kuljeksinut jo hetken päämäärättä Galleria degli Uffizissa Firenzessä salista toiseen kohden uloskäyntiä. Renessanssia vilistää silmissäni - ja sitten erään salin perällä tulee pysähdys! Siellä oven vierellä on ripustettuna pieni maalaus prameissa kultakehyksissä.

Maalauksessa on kristillisen maailman ikonit: Neitsyt Maria, Jeesus-lapsi ja enkelit. Filippo Lippi on kuvannut heidät maalaismaisemaa vasten, mikä on aikakauden muotokuville tyypillistä. Sommittelu on spontaani ikään kuin maalaukseen olisi tallennettu hetki perhe-elämää. Maria on hiljentynyt rukoilemaan, ja enkelit nostavat Jeesus-lasta äitinsä, Marian, luokse. Lapsi katsoo äitiään anellen. Onko hänellä nälkä? Paljastaako Maria kohta rintansa ja imettää pienokaistaan?

Toinen enkeleistä katsoo minuun hymyillen. Minut on huomattu ja tunnen itseni tunkeilijaksi. Otan askeleen varovasti taaksepäin.

Filippo Lippi on luonnut maalaukseen tunteen jostain paremmasta kuin tämä hetki on. Tunne välittyy Marian seesteisiltä kasvoilta, Jeesus-lapsen ja enkelten olemuksesta. On jotain, joka ei ole tässä ja nyt silmin nähtävissä. Oletan, että 1400-luvun puolivälin ihminen katsoessaan tätä Lippin maalausta kuvaili tunnetta sanoin "ikuinen elämä" ja "paratiisin ilot".

Maalauksen mestarillisuus on siinä, että se puhuttelee vielä satojen vuosien päästä. Sen tyyneys siirtyy minuun.

Kuva: Leena-Liisa Lehikoinen, 2016