Nyt olen jälleen Luokan edessä -teoksen äärellä.

Katselen, kun käsi piirtää ympyrää, ja liitu raapii taulun pintaa. Haistan koulun hajun ja näen välähdyksiä hetkistä luokkahuoneissa, joissa vartuin lapsesta nuoreksi aikuiseksi.

Saan muistoni melko pian käsiteltyä ja alan nähdä teoksessa universaalimpaa kuin oman historiani.

Onko siinä kuvaus menneisyydestä niin Suomessa kuin Puolassakin, josta Gryta on kotoisin? Olemmeko me yhden ympyrän, yhden totuuden, kasvatteja? Minä Kekkosen Suomen lapsi, Gryta neuvosto-Puolan.

Käsi aloittaa uudelleen saman ympyrän piirtämisen. Ympyrä on silmän muoto. Se katsoo minuun ja tähän hetkeen.

Grytan konekäsi on piirtänyt ympyrän minun mieleni pintaan. Minulle se on merkki hyvästä taideteoksesta.

Katso video YouTubessa.

Oppitunnit -näyttely on esillä Galleria Sculptorissa Helsingissä 9. huhtikuuta asti. Vielä ehdit. Kipinkapin!

Kuva ja video: Leena-Liisa Lehikoinen

Korut hengittävät pohjoisen luontomme ilmaa. Niissä on pakkasen purema odotus auringonpaisteesta.

Koruja tutkiessani mietin taiteilijan, Ilona Treimanin, suhdetta luontoon ja elämään.

Ilona on taidegalleriassa ja tulee luokseni. Ryhdymme keskustelemaan näyttelyssä esillä olevista maalauksista - onnekseni, sillä keskityin täysin koruihin ja maalauksia silmäilin ohimennen ja ylimalkaisesti.

Ilona esittelee minulle maalauksiaan, ja minä alan nähdä niitä pintaa, tekniikkaa ja värejä syvemmälle. Ja ohi minun oman maailmani.

Ilona kertoo isoäidistään ja tämän yhdeksästä lapsesta. Stalinin aikakaudesta, perheen pakkosiirrosta Siperiaan ja paluusta Tallinnaan. Ilona kertoo myös äidistään ja tyttärestään. Kuuntelen Ilonaa ja katselen maalauksia.

Oivallan punaisen värin merkityksen. Sehän on elämän punaa! Siinä on ilon ja surun sävyjä.

Näyttely Jää on esillä Hyvinkään taitelijaseuran Promenadigalleriassa 15. maaliskuuta 2017 asti.

Kuvat: Leena-Liisa Lehikoinen, 2017

Sarola ja linja-autollinen muita suomalaisia olivat ensimmäiset turistit rajan tuolla puolen sitten sodan.

Ihmeteltävää siis riitti puolin ja toisin.

Minä puolestani ihmettelen kuvien onnistuneita sommitteluja. Sarola nimittäin otti valokuvia ensimmäistä kertaa elämässään. Hän oli saanut kameran lainaksi matkaa varten.

Jäätelönmyyjät valikoituvat parinkymmenen kuvan joukosta siksi, että kuvaan on tallentunut elämänmakuinen hetki. Myyjät eivät huomaa, että Sarola ottaa heistä kuvan. He ovat täysin uppoutuneita tehtäväänsä. Voin melkein kuulla kopeikoiden kilinän. Hyvin on jäätelöä myyty.

Kuvan lähes harras tunnelma on taustan näyteikkunoissakin. Siinä on viipurilaisille herroille solmioita katseltavaksi.

Palaan takaisin jäätelönmyyjiin: Mistäköhän päin Neuvostoliittoa he olivat muuttaneet Viipuriin? Miten he kokivat uuden kotikaupunkinsa? Asuuko heidän jälkeläisiä yhä kaupungissa?

Leila Sarolan Minä muistan -näyttely on esillä Hyvinkään taiteilijaseuran Promenadigalleriassa 22.2. asti.

Kuva: Leena-Liisa Lehikoinen, 2017

Leena Luostarinen on maalannut kaksoismuotokuvan. Siinä hän on itse punaisessa puvussa ja sinisessä hänen sisarensa.

Luostarinen oli perehtynyt Kiinan taiteeseen ja kulttuuriin, mikä näkyy maalauksen aihevalinnassa ja kerronnassa. Maalauksen tanssijat ovat patsaiden kaltaisia, joita laitettiin hautoihin. Puvut pitkine, sormet peittävine hihoineen ja korvakkeiset päähineet ovat Tang-dynastian (618–907 jKr.) aikaista tyyliä. Kiinaan viittaa myös tanssijattarien takana oleva kaareva, koristeellinen silta.

Maalaus on tulkittu Luostarisen eräänlaiseksi hyvästijätöksi sisarelleen.

Suomen Pankki kävi ostamassa maalauksen Luostarisen työhuoneelta vähän ennen tämän kuolemaa vuonna 2013.

Sillalla tanssijat -maalaus on yksi yli sadasta taideteoksesta, jotka kuraattori Markku Valkonen on valinnut näyttelyyn yli tuhannen taideteoksen kokoelmasta. Pari kolme uutta taideteosta hankitaan kokoelmaan vuosittain. Kokoelman kartuttaminen ja taideteosten esittely yleisölle on Suomen Pankilta kulttuuriteko. Peukutan sille kaksin käsin.

Näyttely on avoinna ainoastaan viikonlopun yli maanantaihin 30.1.2017 asti, mutta taideteoksiin voi tutustua aivan hiljattain avatulla verkkosivustolla. (Peukutan sillekin kaksin käsin.)

Verkkosivustolla näet Sillalla tanssijat -maalauksen. Tätä bongaustani kuvittaa viitteellisesti Suomen Pankin portaikko. Siispä kiipeä sitä pitkin näyttelyyn katselemaan maalausta tai klikkaa oikopäätä siihen netissä: www.kansakunnanomaisuutta.fi.

Kuva: Leena-Liisa Lehikoinen, 2017

Ulmanen antoi veistoksilleen aina tarinallisen nimen, mutta tätä veistosta hän ei ehtinyt nimeään. Minä päätän nimetä sen.

Mitä veistos kertoo minulle?

Veistos odottaa minun laittavan sen käyntiin. Sen ei kuulu olla pysähtynyt, vaan raastinraudan on silputtava, nuijan on lyötävä tahtia, puristimen on liitettävä osia yhteen ja rautojen on kannateltava painoa. Veistoksen ei myös pidä olla hiljaa, vaan sen on kolistava, kilistävä, suhistava ja rätistävä.

Tarina kiteytyy nimeksi: ”Minä pidän elämänkoneen käynnissä”.

Veijo Ulmasen muistonäyttely on esillä Hyvinkään taidemuseossa 29.1.2017 asti.

Kuva: Leena-Liisa Lehikoinen, 2017

Kusama on työstänyt sarjaa jo seitsemän vuotta. Alun perin hän päätti tehdä 100 maalausta, mutta nyt tavoite on  tuhannessa.

Kusama maalaa teokset vaakatasossa olevalle kankaalle edeten reunoilta keskelle. Ja kertavedoilla. Ei siis korjaa, eikä maalaa päälle.

Kusama maalaa "sielunsa syviä maisemia" runollisesti ilmaistuna. Kliinisesti sanottuna ne ovat terapiamaalauksia, sillä Kusama käsitelee maalauksissaan näkyjä, jotka ovat vainonneet häntä lapsuudesta lähtien.

Minua Kusaman maalaukset eivät ahdista, en aisti niissä tuskaa, pelkoa, surua, vihaa, pettymystä tai mitään muutakaan negatiivista. Päinvastoin.

Kusama on maalanut jotain universaalia. Ensimmäisellä käyntikerrallani näin häivähdyksiä Australian aboriginaalien hiekkapiirroksista, polynesialaisten puukaiverruksista, Uuden Seelannin maorien ihmiskehon tatuoinneista ja japanilaisten kimonoiden kuoseista.

Nyt tällä toisella kerralla löydän maalauksista silmiä - tai ehkäpä ne ovat yksitumaisia soluja, elämän alkuja? Niitä on lähes jokaisessa maalauksessa.

Minua puhuttelee erityisesti Sydämen muoto -maalaus (kuvassa oikeanpuolisin). Silmistä muodostuu kiehtova geometrinen pinta.

Koen maalauksen muistojeni avaruutena. Siinä on kohtaamisia ja eroja, yksin ja yhdessä, iloja ja suruja, aherrusta ja lepoa, arkea ja juhlaa, hetkellisyyttä ja ajattomuutta. Se on kaunis avaruus.

In Infinity -näyttely on esillä 22.1.2017 asti HAMissa Helsingissä.

Kuva: Leena-Liisa Lehikoinen, 2016

Oi, voi! Lehtipuhaltimet huutavat kilpaa liikenteen kanssa. Lähdin rauhoittumaan puistoon, mutta joudunkin pakenemaan melua.

Yritän rauhoittaa itseäni taidemuseossa, mutta kuljen vilkuillen ja keskittymättä läpi sadan vuoden latvialaista kuvataidetta. Jossain muussa mielentilassa olisin ehkä kulkenut Julijs Federsin (1838–1909) öljymaalauksen ohi, mutta nyt en.

Hämärä imaisee minut sisäänsä. Rannan puut peilautuvat veteen, jota syksyn lehdet täplittävät. On hiljaista. Tuuli ei suhise, vesi on peilityyni.

Minua ei haittaa,vaikka maalauksesta puuttuu raikas ulkoilma. Syy sille on, että Feders on aikakaudelle tyypillisesti vuonna 1886 maalannut tämän työn sisätiloissa. Katsoja huomaa, että valo on steriili. Se kangistaa luonnon kiiltokuvan kaltaiseksi illuusioksi.

Mutta maalauksen sommitelmassa on imua. Joki johdattaa katseeni keskelle puiden takana pilkistävään tilaan. En näe siellä mitään muuta erikoista kuin yhden ihmishahmon ja rakennuksia, mutta katseeni kulkiessa keskipisteeseen on mieleni jo herännyt kutomaan tarinaa. Tämä jokihan yhtyy järveen, ja ajatukseni alkavat virrata pitkin sen pintaa.

Olen unohtanut lehtipuhaltimet ja löytänyt luonnonrauhan.

Latvian kansallinen taidemuseo Riiassa on kunnostettu ja avattu yleisölle hiljattain.

Kuva: Leena-Liisa Lehikoinen, 2016

Olen kirkon kappelissa.

Nostan katseeni ylös vasemmalle ja siellä se on: Tommaso Masaccion fresko ”Aatamin ja Eevan karkotus paratiisista”. Masaccion taiteellisesta ilmaisusta on tulkittu uuden aikakauden, renessanssin, alkaneen.

Turistivirta ympärilläni tihenee, mutta minä en anna sen häiritä. Tässä seison ja ahmin näkemääni.

Kun olen kylläinen näkemästäni, istuudun tuolille eturiviin ja alan naputella ajatuksiani puhelimeni muistiin:

”Olipa kerran hedelmä, johon ei saanut kajota. Ja olipa kerran Eeva, joka ei uskonut Jumalan asettamaa kieltoa vaan tarjosi hedelmää rakastetulleen, Aatamille, koska käärme oli houkutellut uhmaamaan kieltoa.

Mikä oli seuraus?

Jumala karkotti Eevan ja Aatamin paratiisista ja antoi synnin meille ihmisille. Tässä me nyt sitten kärvistelemme.”

Nostan katseeni puhelimeni pikkuruudulta ja katson freskoa. Napsuttelen lisää ajatuksiani:

”Kun Eeva ja Aatami astuvat Eedenin puutarhasta ulos, Aatami peittää kädellään silmänsä häpeästä ja Eevan kasvot vääristää tuska. He ovat niin hädissään että kylmät väreet kulkevat lävitseni. He kiiruhtavat pois tasatahtia, ja seuraava askel vie heidät ulos freskosta.

Yläpuolella leijuu enkeli uhkaavasti miekka kädessään. Viesti on selkeä: Pääsy kielletty!”

Puhelimeni värähtelee polvellani. Mieheni Suomesta soittaa. Siirryn syrjemmälle keskustelemaan: ”Rosamundako? Kyllä, sitä voi keittää vaikka se onkin uuniperuna…”

Taiteen lumous on haihtunut. Ehkäpä olikin sen aika, sillä olen viettänyt kappelin hämyssä pitkän toven aamupäivää.

Masaccio kuoli vuonna 1428. Mitä hän olisikaan ehtinyt tekemään, jos olisi elänyt vanhemmaksi kuin 27 vuotta?

Kuva: Leena-Liisa Lehikoinen, 2016

Olen kuljeksinut jo hetken päämäärättä Galleria degli Uffizissa Firenzessä salista toiseen kohden uloskäyntiä. Renessanssia vilistää silmissäni - ja sitten erään salin perällä tulee pysähdys! Siellä oven vierellä on ripustettuna pieni maalaus prameissa kultakehyksissä.

Maalauksessa on kristillisen maailman ikonit: Neitsyt Maria, Jeesus-lapsi ja enkelit. Filippo Lippi on kuvannut heidät maalaismaisemaa vasten, mikä on aikakauden muotokuville tyypillistä. Sommittelu on spontaani ikään kuin maalaukseen olisi tallennettu hetki perhe-elämää. Maria on hiljentynyt rukoilemaan, ja enkelit nostavat Jeesus-lasta äitinsä, Marian, luokse. Lapsi katsoo äitiään anellen. Onko hänellä nälkä? Paljastaako Maria kohta rintansa ja imettää pienokaistaan?

Toinen enkeleistä katsoo minuun hymyillen. Minut on huomattu ja tunnen itseni tunkeilijaksi. Otan askeleen varovasti taaksepäin.

Filippo Lippi on luonnut maalaukseen tunteen jostain paremmasta kuin tämä hetki on. Tunne välittyy Marian seesteisiltä kasvoilta, Jeesus-lapsen ja enkelten olemuksesta. On jotain, joka ei ole tässä ja nyt silmin nähtävissä. Oletan, että 1400-luvun puolivälin ihminen katsoessaan tätä Lippin maalausta kuvaili tunnetta sanoin "ikuinen elämä" ja "paratiisin ilot".

Maalauksen mestarillisuus on siinä, että se puhuttelee vielä satojen vuosien päästä. Sen tyyneys siirtyy minuun.

Kuva: Leena-Liisa Lehikoinen, 2016

Islannin ylängölle on rakennettu suuri tekojärvi. Sen vedenpinta vaihtelee seitsemän metriä. Ennen tekojärveä ylängöllä oli ainutlaatuinen ekosysteemi. Yli 70 koskea jäi tekojärven alle. Viimeisen jääkauden aikana syntyneet geologiset muodostelmat ovat niin ikään pohjamudissa. Sinne joutuivat myös kasvitkin, eikä linnuille ole enää kotia.

- Auts, kuulen luonnon sanovan.

Mutta nyt ei luonto laiskottele, vaan se uurastaa sähköä alumiinitehtaiden käyttöön.

Flooding - Nature Lost -videoinstallaatio vuodelta 2008 on esillä Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä 12.9.2016 asti. Installaatio on osa islantilaista nykytaidetta esittelevää Veden varassa -näyttelyä.

Valokuva: Leena-Liisa Lehikoinen, 2016