Hetki sitten kävelin kaupungilla ja oikaisin puiston halki tänne Latvian kansalliseen taidemuseoon. Jalavat ja pyökit peittävät lehdillään puiston nurmen, ja miehet hyörivät koneineen lehtien kimpussa.

Oi, voi! Lehtipuhaltimet huutavat kilpaa liikenteen kanssa. Lähdin rauhoittumaan puistoon, mutta joudunkin pakenemaan melua.

Yritän rauhoittaa itseäni taidemuseossa, mutta kuljen vilkuillen ja keskittymättä läpi sadan vuoden latvialaista kuvataidetta. Jossain muussa mielentilassa olisin ehkä kulkenut Julijs Federsin (1838–1909) öljymaalauksen ohi, mutta nyt en.

Hämärä imaisee minut sisäänsä. Rannan puut peilautuvat veteen, jota syksyn lehdet täplittävät. On hiljaista. Tuuli ei suhise, vesi on peilityyni.

Minua ei haittaa,vaikka maalauksesta puuttuu raikas ulkoilma. Syy sille on, että Feders on aikakaudelle tyypillisesti vuonna 1886 maalannut tämän työn sisätiloissa. Katsoja huomaa, että valo on steriili. Se kangistaa luonnon kiiltokuvan kaltaiseksi illuusioksi.

Mutta maalauksen sommitelmassa on imua. Joki johdattaa katseeni keskelle puiden takana pilkistävään tilaan. En näe siellä mitään muuta erikoista kuin yhden ihmishahmon ja rakennuksia, mutta katseeni kulkiessa keskipisteeseen on mieleni jo herännyt kutomaan tarinaa. Tämä jokihan yhtyy järveen, ja ajatukseni alkavat virrata pitkin sen pintaa.

Olen unohtanut lehtipuhaltimet ja löytänyt luonnonrauhan.

Latvian kansallinen taidemuseo Riiassa on kunnostettu ja avattu yleisölle hiljattain.

Kuva: Leena-Liisa Lehikoinen, 2016